17. touko, 2016

TOIVOTTOMUUS - TOIVO

  Minua on kritisoitu siitä, että muistelen usein menneitä. Se on mummojen tapa. Se meille  mummeleille sallittakoon.

  Sinä syksynä tapahtui kaikenlaista. Kodinkoneet toisensa jälkeen sanoivat itsensä irti. Nuorille sattui tapaturmia. Minä sairastuin toistuviin munuaistulehduksiin. Myös munuaiskivet  ja päänsäryt kiusasivat. Olin pariin otteeseen sairaalassa. Kotona jouduin usein sanaharkkaan perheen murkkujen kanssa. Olin poikkeuksellisen väsynyt. Se turhautti normaalisti aktiivista ihmistä. Perheen pienemmät lapset reagoivat olemalla ylikilttejä. Mies passaamalla minua. Tunsin aika ajoin toivottomuutta, vaikka perheessä oli myös iloisia tapahtumia. Pari lasta oli päässyt muuttamaan takaisin oman perheensä luo. Meile oli tulossa kaksi uutta suloista lainalasta. 8- ja 3 vuotiaat sisarukset. Normaalisti riemuitsin jo etukäteen tulevista lapsista. Nyt en oikein jaksanut.

  Sisarukset muuttivat meille jouluksi. Toisella heistä ilmeni vakavia terveydellisiä ongelmia. Ne tiesivät jatkuvia kontrolli- ja hoitokäyntejä eri asiantuntijalääkäreiden vastaanotoilla. Sitten jouluaattona  oma lääkärini soitti tehneensä minulle kiirellisen lähetteen Keskussairaalaan urologille. Sain kutsun sairaalaan puhelimitse. Menin tutkittavaksi vuoden viimeisinä päivinä. Tutkimusten tulosten perusteella minulle tehtäisiin munuaisen  ja virtsanjohtimen poisto mahdollisimman pian. Mielialani oli pohjalukemissa. Meidän elämästä ei tulisi enää ikinä hyvää. Silloin en edes muistanut, mitä sana toivo merkitsee. 

 16.1.2000 makasin leikkauspöydältä. Parin päivän päästä tuli patologin tuomio. Aggressiivinen syöpä. Meille sateli hyvää tarkoittavia neuvoja: "Antakaa ne sisarukset pois." "Ajatelkaa nyt vähän, tuossa tilateessa....." "Toinen vielä vammainenkin."  

 Vähitellen tajusin; hei, minähän olenkin jäänyt henkiin.  Meille muuttaneiden sisarusten ja muiden lastemme kehityksen seuraaminen tuotti paljon iloa. Talven selkä väistyi. Tuli uusi kevät. Aurinko herätti luonnon. Olin toiveikas.

  Kesällä teimme lasten kanssa automatkan Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan. Matkan loppupuolella olin taas tosi huonossa hapessa. Olimme liikkeellä kahdella autolla. Hät'hätää sain selkäsäryltäni ja rajuilta pahoinvoinneiltani ajettua auton Rostockissa Finnjetin uumeniin ja Helsingistä kotiin. 

 Terve munuaiseni oli alkanut temppuilla. Loppukesä ja syksy meni sumussa. Oikeastaan siitä ajasta mieleeni on jäänyt vain kolmen tyttäremme ja heidän sulhastensa kolmoishäät. Olin jälleen tosi väsynyt. Huusholli jäi yhä enemmän miehen vastuulle. Huoli ja epätoivo valtasivat mielen.

  Myöhemmin syksyllä saimme iloisia uutisia. Tyttärelle ja vävylle syntyisi kevätvauva. Ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa sikiöllä havaittiin niskaturvotusta. Lapsivesipunktiossa selvisi, että poikavauvalla on downin oireyhtymä. Nuoret lähetettiin sairaalasta jouluksi kotiin keskeytyspillereiden kanssa. Mielestäni nuorille oli annettu aivan liian suuri asia päätettäväksi. Sellainen päätös on vaikea kenelle tahansa. Nytkään ei hyviä neuvoja puuttunut. Etenkin sairaalan henkilökunta jakeli niitä auliisti: "Te olette vielä nuoria ja saatte monta tervettä lasta, jos keskeytätte tämän raskauden."  "Ajatelkaa kaikkia downin liitännäisvammoja." Lapsenne on älyllisesti jälkeenjäänyt." Hän tulee olemaan down aikuisenakin."

 Koitti toukokuun 17 päivä ja tytär synnytti kauniin pojan. Kun lapsella ei ilmennyt lisävammoja sairaalan henkilökunta epäili seulojen pettäneen ja vauvan olevan sittenkin terve. Lääkäri halusi otattaa vauvasta uudet kromosominäytteet. Vanhemmat kielsivät ja näyttivät lääkärille vauvan kämmenet. Niissä oli selvästi havavaittavissa olevat vaot, down-lapsille tyypilliset nelisormipoimut. Miksi herättää turhaa toivoa. Nuoret olivat hyväksyneet lapsensa vammaisuuden ja tehneet tietoisen päätöksen tämän toivottamisesta tervetulleeksi.

  Poika sai kasteessa nimen TOIVO. TOIVO on pienestä pitäen ollut aurinkoinen kaveri. Hänen seurassaan tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Aika pian TOIVON syntymän jälkeen ainoa munuaiseni alkoi toimia, kuten pitääkin. Elämä ottaa ja elämä antaa. Antaa ja kantaa.

 Tästä kaikesta on jo pitkä aika. Silloiset lapsemme, ne pienet sisaruksetkin, ovat kasvaneet aikuisiksi ja päässeet elämään omaa elämäänsä, jossa onneksi saan olla tavalla tai toisella mukana.  

 "Toivo on parasta lääkettä: mikään ei kannusta ja vahvista niin kuin se, että odotat jotain huomiselta." (Orison Swett Marden)

 "Kaikki mitä maailmassa tehdään, tehdään toivon voimalla." (Martti Luther)

 TOIVO täyttää tänään 15 vuotta. Hän pääsee kesäkuussa ripille. Vähänkös mummo on ylpeä. 

 Onneksi olkoon TOIVO Sydän