7. tammi, 2016

PAUKKUPAKKASIA

  Koko alkutalven harmittelin lämpimää säätä. Talven pitää tuntua talvelta, ajattelin. Pakkanen tuli. Otan sen sen vastaan kuin vanhan kenkun ystävän. Sen syytä on, ettei mieheni jouda olemaan juurikaan kotona. Hän rientää auttamaan ihmisiä. Kenellä on vesijohto, kenellä viemäri jäässä, jossain huushollissa ei tule lämmintä vettä, toisessa pitää ilmata patteriventtiileitä, kolmannessa säätää termostaatteja. Tätähän minä toivoin, vai toivoinko?

  Eläimet eivät ainakaan ole toivoneet, eivätkä ansainneet näin ankaraa talvea. Sääliksi käy kettinkiin kytkettyjä ja tarhassaan värjötteleviä koiria. Topi ja Hani nostelevat tassujaan lyhyiksi jäävillä pissa- ja kakkareissuillaan.  Normaalisti ne juoksevat innoissaan kaukana edessämme, nuuhkien mielenkiintoisia hajuja kuonot maassa. Nyt ne pysyttelevät vieressämme.

 Sydän särkyy kesäkissojen vuoksi. Tyttären nurkissa pyöri arka, hylätty kissa. Se ei antanut ottaa kiinni itseään. Arkanakin se hyödynsi kuiteniin leikkimökin tarjoaman heppoisen suojan ja tarjotut ruuat. Pakkasten tultua perhe hankki häkin, jolla pyydystää kissa suojaan vietäväksi. Liian myöhäistä. Tänä aamuna kissaparka löytyI  kuolleena, kylmän kangistamana. Harvat lintulaudalle eksyvät pikkulinnut näyttävät suuremmilta kuin ovatkaan, kun pörhistelevät höyheniään taretakseen. 

  Luen juuri Eeva Kilven romaania Elämä edestakaisin. Se kertoo evakkoon joutuneista karjalaisista. Takkatulen räiskeessä, tyttären lahjoittama shaali harteilla ja lämmin glögimuki kourassakin, on helppo eläytyä talvisodan paukkupakkasiin ja kirjan ihmisten kohtaloihin.

  Viime päivinä useat ystäväni ovat ottaneet yhteyttä. Yleensä yhteydenotot ilahduttavat. Viime aikaiset yhteydenpidot ovat myös huolestuttaneet. Monet ystäväni ovat toipilaIna. Pari toipuu parhaillaan leikkauksesta ja useat tavallista sitkeämmästä, pitkittyneestä flunssasta. Toivotan vielä tässä teille kaikille yhteisesti PIKAISTA PARANEMISTA.